Historiaa

Albin Koposen muistolaatan paljastus 7.1.2016

Fredrik Vuori muistelee Nurmijärvi-päivän juhlassa 7. lokakuuta 1962

Fredrik Vuori oli vanha, pitäjänsä ja sen tarina-aarteet hyvin tunteva nurmijärveläinen. Hänen muisteluksiaan on koottu myös kotiseutukokoelmasta löytyvään kirjaan ”Fredrik Vuori kertoo”. Hänen vapaan lavea tarinan kerrontansa edustaa omassa lajissaan jo harvinaisemmaksi käynyttä elämänmuotoa, sitä tummenevassa illassa harrastettua tapaa kertoilla kuulumiset, muistot, historian sattumukset ja jopa eräänlaiset myytilliset tarinatkin kanssaihmisille. Se oli aikaa ennen joukkoviestimien ja ajanvieteteollisuuden rynnistystä.

Kaikki Vuoren kertomukset eivät toki löydy hänen nimikkokirjastaan. Osa on irrallisina arkistokappaleina aristoissa ja piironkien laatikoissa. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa tämä vuonna 1962 Nurmijärvi-päivän juhlassa esitetty pakina. Se on samalla oivallinen esimerkki siitä, minkälaiseen kerronnalliseen tunnelmaan voidaan päästä yksinomaan sääilmiöistä puhuttaessa. Näin ainakin noina menneinä aikoina.

Oman erityisarvonsa kertomukseen tuo Vuoren koruton, lähes lakoninen kuvaus elämisen ja toimeentulon ankaruudesta.

Kertomuksesta on jätetty pois ainoastaan muutama lause, jossa ammatistaa ylpeyttä tunteva Rapu-Kalleksi kutsuttu mies kertoo tarjoavansa vierailleen ”pumeraalia”, millä ilmeisesti tarkoitetaan vanhaa kunnon pontikkaa. Näin voi päätellä siitä, että Penttilän isäntäkin alkoi kutsua Rapu-Kallea ”Metsä-Kalleksi”, kun oli mainittua juomaa saanut nautittavakseen. Nyt seuraava Vuoren kertomus koskettelee lähinnä muuta elämälle välttämätöntä.

 

Säiden armoilla

 

”Koska juuri lopuillaan oleva kesä on tavallisuudesta poikkeava, niin kerron tässä lyhyessä puheenvuorossa kesästä tasan 70 vuotta sitten. Minulla on pieni mustakantinen vihko, johon isäni on muunmuassa merkinnyt vuoden 1892 kesän sääolosuhteista seuraavasti:

”Vuonna 1892 oli ylen sateinen ja kylmä suvi. Rukiit menivät lakoon ja mätänivät, heinäniityt olivat järvinä. Potaatit nääntyivät märkyydestä ja tuli kova nälkävuosi. Kevät oli kaunis ja kaikki viljat alkoi hyvin kasvamaan. Potaatin kylvö oli liian märkä ja satoi joka päivä, potaatin siemenet mätänivät ylöllisestä märkyydestä ja tuli vähän. Saretta kesti helluntaista mätäkuun ensimmäiseen päivään, sitten oli 5 päivää heinäpoutaa, mutta heinät olivat veden alla. Taas rupesi satamaan mätäkuun loppuun, sitten oli 6 päivää poutaa. Sareaikaa jesti aina joulukuuhun asti. Joulukuussa rupesi satamaan lunta ja joulupyhinä oli niin kova pakkanen, että elohopeat kuolivat.”

Tämä tarkoitti sitä, että lämpömittarit menivät piloille elohopean jäädyttyä.

Seuraava talvi olikin kylmä ja luminen. Tulkoon tässä yhteydessä kerrotuksi, että edellisenä kesänä kulovalkea poltti suuren alan Uotilan kylän Penttilän tilan takametsää. Kun kulo oli ollut varsin perinpohjainen ja maasto sopivaa kaskimaaksi, niin Penttilän silloinen isäntä huomasi, että kulotuksesta tulisi hyvää kaskimaata rukiin kylvöä varten. Kun hänellä ei ollut mahdollisuuksia sen raivaamiseksi kylvökuntoon, hän ryhtyi keräämään naapureita yhteistyöhön sillä seurauksella, että kukin raivaaja saisi palkakseen alan omaa kylvöänsä varten.

Setäni Johan Rosenberg oli niihin aikoihin Uotilan kylässä seppänä ja lisäksi Penttilän talon maalla. Hän oli kertonut isälleni tilaisuudesta ja niin isänikin otti osaa huhdan raivaustyöhön. Ja sai niin ollen myöskin itselleen kylvöalan. Tuo huhtajuttu olikin onnellinen sattuma, sillä seuraavana kesänä, josta edellä on kerrottu, eivät rukiit valmistuneet tavallisessa pellossa, mutta siellä huhdassa, jossa kylvö oli kaiketi jäänyt harvaksi – tai mistä johtunee – ruis menestyi paremmin kuin muualla.

Sieltä tuli isällenikin neljä rataskuormaa, jotka kuivattiin sekä puitiin Yli-Mattilan riihessä.

Jäljestäpäin kuulin isäni kertovan, että siitä viljasta tuli kunnollinen leipä, jota sinä vuonna ei muualla kasvaneesta tullut.

Samana syksynä ja talvena esiintyi paljon vatsatauteja, josta vanhemmat ihmiset aikaisemmista kokemuksistaan päättelivät sen johtuvan vihannasta viljasta. Kuten edellä olevasta muistiinpanosta ilmeni, perunoita sinä kesänä tuli varsin niukasti.

Manitsen tässä yhden esimerkin.

Puontilan puustellin pellot olivat sinä vuonna Ali-Mäkelän talolla, jota silloin piti Salmi-niminen isäntä. Hän oli kotoisin Uotilan kylästä ja nainut silloisen Ali-Mäkelän lesken. Kun talossa ensimmäisestä avioliitosta syntynytKalle-niminen poika, myöhemmin nimeltään Niemelä, tuli täysikasvuiseksi ja sai talon haltuunsa, niin mainittu Salmi osti itselleen Rusutjärveltä Sorsa-nimisen tilan. Kuten sanottu, Salmella oli vuokralla Puontilan puustellin pellot, joihin oli sinä kesänä kylvänyt perunaa, jota oli viisi rataskoria. Rataskorit vetivät kaksi tynnyriä. Tästä viidestä korista hän sai syksyllä kaksi korillista varsin pieniä perunoita. Sen sadevuoden jälkeen olisi tullut varsin vaikea elintarviketilanne. Mutta on tapana sanoa: missä hätä on suurin, siellä on auttajakin lähellä.

Seuraavana talvena 1893 alkoi Saksasta tulla perunoita kohtuuhintaan, ja perunat olivatkin erittäin hyviä. Niistä muodostui ainakin Etelä-Suomeen uusi perunakanta. Vaikka siitä onkin jo kulunut 70 vuotta, niin sinä talvena Saksasta tuotuja perunoita viljellään monissa perheissä vieläkin. Nimitys on edelleenkin ”Saksalaisiea perunoita”. Ne ovat vieläkin maultaan voittamattomia. Samana talvena alkoi myöskin Räävelistä tulla ruisjauhoja. Ne olivat kilon säkeissä. Säkki maksoi yhdeksän markkaa. Pari vuotta myöhemmin niitä sai kahdeksalla markalla säkki.

Seuraavana kesänä, jolloin ensi kertaa kylvettiin näitä saksalaisia perunoita. Tuli ennen kuulumattoman hyvä perunavuosi. Se ehkä johtui tästä uudesta perunalaadusta. Perunat olivat nostettaessa suuria kuin pienet sikaporsaat.

Palatkaamme vielä siihen Penttilän huhtaan. Samoihin aikoihin muutti paikkakunnalle eräs perhe, jossa miehen nimi oli Kalle Helenius.

Hän rakensi tänne huhdan pohjoispuolelle ns. maakuoppa-asunnon, jossa asusti useita vuosia. Myöhemmin hän kyllä rakensi samalle paikalle oikean hirsimökin. Tämä Kalle Helenius tunnettiin yleensä Rapu-Kallen nimellä, sillä hän elätteli kesäiseen aikaan itseään ravustamalla Luhtajoessa.

Ne, jotka Rapu-Kallen lähemmin tunsivat, kertoivat, että hän oli varsin ylpeä ammattinsa puolesta.

Seuraavana talvena 1893, joka oli sekä kylmä että paksuluminen, Lindqvist-niminen liikemies harjoitti metsäliikettä eli halon hakkuuta Ali-Mäkelän metsässä lähellä Telkon torppaa. Silloin halkosylin koko oli pituudeltaan neljä kyynärää, korkeus kolme kyynärää ja halkojen pituus kuusi korttelia. Tällaisesta sylistä maksettiin 80 penniä hakkuupalkkaa.

Kyllä sitä on näin jäljestä päin sanottava, että oli silloin eläminen lujilla.”

 
– Toimittanut Jaakko Ojanne

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *